Blogi

Tuomas Hopun uusin kirja ”Vilppulasta Tampereen porteille” tuo vuoden 1918 tapahtumat lähelle

Ansioitunut vuoden 1918 tapahtumien historioitsija Tuomas Hoppu on taas ahkeroinut mielenkiintoisen kirjan ”Vilppulasta Tampereen porteille”. Eikä tässä kaikki, sillä tämä Vastapainon kustantama teos on vasta trilogian ensimmäinen. Tulossa ovat vielä "Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta" sekä "Tien päänä Lahti". Kuten kirjojen nimet kertovat, niin ne sijoittuvat aikajanalla 26.3.1918 saakka, Tampereen vapautus 6.4. ja sen jälkeinen aika sekä vuoden 1918 vapunpäivän ympäristö.

Vapaussodan – tai kuten Hoppu tutkijana käyttää sisällissodan – aiheesta kiinnostuneille kirjojen nimet ja aikajanat kertovat paljon. Hoppu on arkistoista löytänyt isoon kuvaan sijoitettuina kolmen osaston/joukon/kaartin sotapolkuja, jotka tuovat kerrontaan läheisyyttä ja tarinallisuutta. Vuoden 1918 lehtiarkistojen ja kirjeiden sekä puhelinviestien käyttö on tuonut kerrontaan lisää ajan kuvaa.

Hopun teksti on sujuvaa luettavaa. Moniin taistelukuvauksiin niiden etu- ja jälkikäteiskuvauksiin hän on selvästikin jo aiemmin käyttämänsä aineiston lisäksi löytänyt uusia lähteitä. Kuvauksia on niin punaisten kuin valkoisten näkökulmasta. Hoppu on aiemminkin teoksissaan pyrkinyt viileän tasapainoiseen tutkimustulosten esittelyyn. Kirja kertoo hyvin sen, että kyseessä oli punakapina, jossa usein toistuvana ilmauksena on ”vallankumoukselliset”. Kirja kertoo hyvin myös sen, että valkoinen, maan laillisen hallituksen, armeija hioutui talven ja kevään aikana oikeaksi armeijaksi, mutta punakaartit jäivät kansanarmeijan tasolle.

Kuten sanottu Hoppu on käyttänyt paljon suoria lainauksia. Niissä monissa on herkullisia sanontoja kuten ”lähetettiin Näsijärveen” tai ”moni poika jähty”. Kirjasinfontti lainausteksteissä on vain kovin pieni.

Sisällöstä kaksi kriittistä havaintoa: Suinulan verilöyly (31.1.1918) ja Väärinmajan Mannisen taistelu (15.3.1918) on ohitettu hyvin lyhyesti.

Lähdeaineistosta löytyi minulle monta mielenkiintoista uutta luettavaa kirjaa. Kiitos niistä. Lähteistä jäin kaipaamaan Ernst Linderin teoksia, Juuse Tammisen Ikaalisten rintamalla ja Salomon Liljan Punakapina Pirkkalassa 1918.

Lukusuositus niin aihetta syvällisesti tunteville kuin aiheeseen vasta tutustuville.

 Jouni Koskela

”KAHDEN TULEN VÄLISSÄ”

Kimmo Huilla, Kahden tulen välissä, dokumenttiromaani, 190 sivua, julkaisija ja kustantaja Vapaussotiemme Lakeuden Perinneyhdistys ry, 2022

Kahden tulen välissä on luonteeltaan dokumenttiromaani. Kirjan päähenkilö Olavi Heliövaara toimi vapaussodan aikaan Ruoveden vt. kirkkoherrana. Heliövaara koki olevansa taistelevien osapuolien keskellä, kahden tulen välissä.

Kirjan sisältö on kuvaus pienistä ihmisistä historian vedenjakajalla. Tarina etenee kertomuksina, joissa ovat pääosissa niin valkoiset kuin punaiset.

Huilla on hyvin seurannut asioiden kerronnassa historian tositapahtumia. Ruovesi oli pitäjä, missä talvella 1918 tapahtui niin punaisten tekemiä ryöstöjä ja murhia kuin käytiin monia taisteluita helmikuun alkupuolelta maaliskuun puoleen väliin. Punaiset pyrkivät etenemään Ruoveden kautta, kun hyökkäys Vilppulassa kilpistyi valkoisten sitkeään puolustukseen, millä he estivät punaisten pääsemisen kohti tärkeää Haapamäen risteysasemaa.

Ruovedellä taistelleet joukot olivat pääosin etelän ja Tampereen seudun punaisia vahvistettuina venäläissotilailla sekä Etelä-Pohjanmaan valkoisia. Huilla on kirjassaan kertonut myös 15.3.1918 Väärinmajankylässä käydystä Mannisen taistelusta, missä valkoisista kaatui yhdeksän ylihärmäläistä, muun muassa kaksi Huillan kirjassa tarkemmin kerrottua nuorta miestä. Mannisen muistomerkillä ylihärmäläiset, ruovesiläiset ja tamperelaiset vuosittain kunnioittavat vapaustaistelun sankarivainajien muistoa.

Kirjailija Huilla on eläkkeellä oleva Ruoveden seurakunnan kappalainen. Hän on oman työnsä ja vakaumuksensa ansiosta osannut hyvin asettautua kirjan päähenkilön Olavin ajatuksiin ja tuntemuksiin ja niiden kautta kokemuksiin. Sota vaatii aina uhrinsa ja jättää myös henkiset jäljet.

Tarinassa on kuitenkin usko rauhaan ja sopuun sekä toivo paremmasta elämästä. Siihen kirjassa kantopintaa antaa erityisesti Olavin ja Hannan rakkaustarina, joka huipentuu häihin kaksi viikkoa vapaussodan päättymisen jälkeen.

Kimmo Huilla on kirjoittanut Olavi Heliövaaran elämästä Vapaussoturissa 4/2021. Heliövaara toimi muun muassa Oulun hiippakunnan piispana 1955-1963.

Kimmo Huilla kertoi kirjastaan Vaskitähdessä 8.3.2022 Vapaussodan Tampereen Seudun Perinneyhdistyksen kerhoillassa.

Jouni Koskela, yhdistyksen puheenjohtaja

Mannisen muistomerkki 15.3.2022.

Ruotsalainen kirjailija vaarinsa sotupolkua seuraamassa Tampereella

Kalevankankaan kupeessa on Ruotsalaisen Prikaatin muistomerkki. Käymme sillä vuosittain 6. päivä huhtikuuta laskemassa yhdistyksemme kukat. Siihen liittyy ruotsalaisen Jakob Lindin uusi kirja "Isoisän pistooli". Lind on tehnyt mittavan tutkimustyön sukunsa arkistoissa, tutkimalla eri lähteitä kahdessa maassa ja kulkemalla vaarinsa sotapolkua niin Tampereella kuin muualla Suomessa. Tampereella hänen oppaanaan oli myös yhdistyksemme pitkäaikainen puheenjohtaja Markku Rauhalahti, joka kirjassa on saanut etunimekseen Marko.

Suomen vapaussodassa 1918 oli valkoisessa armeijassa kahdella tavoin ruotsalaisia sotilaita: suomalaisissa joukoissa upseereita johtajina ja komentajina ja esikuntatehtävissä; sitten oli myös Ruotsalainen Prikaati, joka ei ollut sitä kooltaan, vaan tavoitteeltaan. Tampereen taistelujen aikaan siinä oli noin 340 miestä. Sen komentajana oli reservin tykistökapteeni Hjalmar Frisell, kirjailijan vaari.

Frisellin piti olla vain alkuvaiheen komentaja, koska prikaatille olisi haluttu jalkaväkeä edustanut suurempiarvoinen upseeri, jolla olisi ollut parempi kokemus ja taito prikaatin kokoamiseen ja johtamiseen. Kuitenkin Frisell komensi joukkoa vielä Tampereellakin. Tehtävä ei ollut helppo, koska vapaaehtoisjoukko oli kovin upseeri- ja aliupseeripainotteinen, miehistöä oli liian vähän. Kun Frisell ei ollut luonteeltaan eikä tyyliltään komentajatyyppiä, vaan hienostelija, keksijä, maailmanmatkaaja ja velkainen haihattelija, joka vielä rakastui sotapolullaan, niin ongelmia syntyi.

Kirja, joka on kirjoitettu hyvin, pyörii em. ongelmien ympärillä, liikaakin. Prikaati taisteli urhoollisesti, osin uhkarohkeasti, miestappiot olivat suuret, syyllisiä ongelmiin ja menetyksiin piti löytää jne. En kuitenkaan puhuisi fiaskosta, kuten kirjan esittelytekstissä. Välillä Lind tuntuu vertaavan itseään vaariinsa, ja ymmärtävän tätä, mutta sitten hän kääntyy häpeään ja taakkaan, missä sekoittuu vaarin yleinen luonne Tampereen ja Suomen taisteluiden kanssa. Tämänkin kirjan sanoma tuntuu olevan, että voittajien tulee kantaa häpeää ja taakkaa.

Kuten sanottu kirja on ansiokkaasti kirjoitettu, mutta kyllä kirjoittaja olisi voinut antaa vaarilleen enemmän armoa. Ruotsalaiset taistelivat Suomen rinnalla idän kommunistiuhkaa vastaan niin aatteellisesti kuin oman kuningaskuntansa rajoja turvaten.

Kirjaa voi suositella luettavaksi myös siksi, että siinä voi seurata Tampereen kaupungin katuja ja laajemmin maakunnan sotapolkuja. Itsekin huomasin, kun menin päivällä lounaalle työpaikastani ja kävelin paloaseman ja vanhan kauppaopiston ohi, että niihin liittyy Lindin vaarin historiaa. Nimittäin Tampereen valtaamisen jälkeen Hjalmar Frisell piti kovan järjestyspuhuttelun prikaatille paloaseman pihassa. Frisell toimi sitten myös yhteysupseerina esikunnassa, joka sijaitsi kauppaopistolla, ja osin prikaatilaiset yöpyivätkin siellä.

Jouni Koskela

Vapaussodan Tampereen Seudun Perinneyhdistys ry:n puheenjohtaja 

Ruotsalaisen Prikaatin muistomerkki Kalevankankaan hautausmaan kupeessa. Kuva: Raimo Ojala.

Tampereen Pyrinnön puheenjohtaja oli yksi Suinulan verilöylyn uhreista

Suinula 31. tammikuuta vuonna 1918, paikka ja päivämäärä, jotka koskettavat monia, myös Tampereen Pyrintöä.

Tuo päivä tunnetaan monella nimellä: Suinulan verilöyly, joukkoteloitus, murhenäytelmä. Kangasalan Markkulan talon pihassa sai surmansa 15 suojeluskuntalaista, ja myöhemmin kuoli vielä kaksi verilöylyssä saamiinsa vammoihin. Kaikkiaan surmansa sai 17 maan laillisen hallituksen puolesta toiminutta isänmaan vapauden puolustajaa. Heistä yhdeksän oli Tampereen teknillisen opiston opiskelijoita. Haavoittuneita oli runsaasti.

Tämän punakaartin tekemän surmatyön vaikutus ei ollut vain paikallinen, vaan sillä oli koko Suomen vapaussotaan ja punakapinan kulkuun liittyneet vaikutukset. Se herätti vastareaktioita myös läntisissä maissa.

Suinulan muistomerkissä, joka paljastettiin 15 vuotta verilöylyn jälkeen, lukee: ”He olivat lunastamassa Isänmaata vapaaksi.” Markkulan talon ulkorakennuksen seinässä olevassa muistolaatassa lukee: ”Täällä Markkulan talon pihalla 31.1.1918 tapahtuneen Suinulan murhenäytelmän seurauksena 17 suojeluskuntalaista antoi henkensä Isänmaan vapauden puolesta.”

Tampereen suojeluskuntaan kuului Tampereen Pyrinnön jäseniä. Vuosien 1917 ja 1918 tapahtumat ovat osa Pyrinnön historiaa. Kansan jakautumisen kahtia koki myös Pyrintö. Seuran 50-vuotishistoriakirjassa kerrotaan: ”Niin joutuivat Pyrinnönkin miehet taistelemaan toisiaan vastaan.”

 Vuonna 1917 oli Tampereen Pyrinnön puheenjohtajaksi valittu filosofian kandidaatti, Aamulehden toimittaja Valtteri Muukkonen. Häntä on kuvattu palavasieluiseksi urheilumieheksi ja isänmaan ystäväksi. Hän oli yrittänyt parhaansa eripuraisuuden estämiseksi niin omassa seurassaan kuin Tampereen muiden urheiluseurojen kesken. Muukkonen kuului myös SVUL:n keskushallintoon ja Hämeen piirin johtokuntaan.

Surmattu Valtteri Muukkonen oli aktiivinen suojeluskuntalainen

Pyrinnön puheenjohtaja Valtteri Rafael Muukkonen oli syntynyt 16.2.1891 Helsingissä ja kuoli 31.1.1918 Suinulassa. Hän kuului Tampereen suojeluskunnan ensimmäiseen komppaniaan ollen sen toisen joukkueen johtaja.

Pyrinnön historiakirjan mukaan Suinulassa oli runsaasti muitakin seuran jäseniä. Heistä muun muassa luistelija ja pyöräilijä Hj. Tuomi haavoittui vaikeasti. Punakaartin vangeiksi jäivät muun muassa Tuuloksen veljekset Kalle, Fredrik ja Vilho, josta tuli 3-loikan olympiavoittaja kaksi vuotta myöhemmin Antverpenin olympialaisissa. Joitakin pyrintöläisiä onnistui Suinulasta pakenemaan valkoisen armeijan puolelle.

Talven ja kevään 1918 aikana moni muukin Pyrinnön mies vuodatti sydänverensä vapaan isänmaan puolesta. Seuran menetykset olivat raskaat niin miesmenetyksinä kuin taloudellisesti.


Suinulan muistoa vaalitaan vuosittain. 
Muistomerkin kunnostus ajankohtainen.

Vuosittain Suinulan muistomerkillä verilöylyn muistopäivänä käyvät Tampereen teknillisen opiston ”perilliset” opiskelijakunnan ja insinööriopiskelijoiden voimin, Kangasalan maanpuolustusjärjestöt ja Vapaussodan Tampereen Seudun Perinneyhdistys. Kangasalalaiset vaalivat siellä muistoa myös muina merkkipäivinä kuten itsenäisyyspäivänä.

Lähes 90-vuotias muistomerkki kaipaa kunnostamista ja ympäristön muokkausta muun muassa pitkäksi kuusikoksi kasvaneen kuusiaidan osalta. Kunnostustyön suunnittelu on alkanut.

Tänään (20.11.2021) kävin onnittelemassa 125-vuotiasta maakunnan ja monin osin myös koko Suomen ykkösseuraa Tampereen Pyrintöä. Luovutin seuralle Vapaussodan Tampereen Seudun Perinneyhdistys ry:n pöytästandaarin, minkä hopealaatassa on tekstinä ”Suinulaa muistaen”.

Jouni Koskela

Vapaussodan Tampereen Seudun Perinneyhdistys ry:n puheenjohtaja

Lapuan laki 90 vuotta myöhemmin luettuna ja vertailua uudempaan tulkintaan:

Oleellista on, mitä tuli rajan takaa!

Nyt on luettu ”lapuaalasta lairasta laitahan” kuten kuvasta näkyy. Täydensin vielä lukukokemusta aiemmin lukemastani, kertaamalla lapualaiskohdan Suomalaiset fasistit -kirjasta, joka on vuodelta 2016 (Silvennoinen, Tikka, Roselius).

Tässä heti loppuyhteenveto, joka on kirjattu myös lukukokemukseni loppuun:

Tänä päivänä tiedämme paljon siitä, mitä tarkoitti, kun vietiin rajan taa, mutta paljon vähemmän tiedämme siitä, mitä tuli rajan takaa 1920-luvun lopussa ja 1930-luvun alussa.

Jaan Lapuan liikkeen toiminnan ja Lapuan lain (yhteislyhenne LL) kolmeen jaksoon:

1) Ennen talonpoikaismarssia 7.7.1930;

2) Talonpoikaismarssi;

3) Talonpoikaismarssin jälkeen.

1)     LL kansanliikkeenä antoi tukensa valtion yhtenäisyydelle ja eheydelle. Se edusti vapaata talonpoikaa, jolle oli tullut mitta täyteen korpilakoista, jumalanpilkasta, huliganismista, kommunismipropagandasta, jota johdettiin Neuvostoliitosta niin SKP:n kuin bolshevikkien toimesta. LL:n pyrkimys oli tehdä hyvää tuottamatta vahinkoa. Viime mainitut vahinkomerkit olivat jo kuitenkin olemassa ennen 7.7.1930.

LL näki (tämä oli laaja käsitys, joka sai tukea mm. Ruotsista), että Suomi oli saanut tehtävän seistä lännen etuvartiona itää vastaan. Siinä Suomi oli onnistunut vuonna 1918 (ja onnistui myös 1940-luvulla). Kommunistit olivat soluttautuneet niin eduskuntaan kuin ammattiyhdistysliikkeeseen, mm. vapaussotureita kohtaan oli työmaaterroria.

2)     Maanantai 7.7.1930 oli 12000 maakunnan miehen ja heidän ruokahuollostaan vastanneiden lottien voimannäyttö Helsingissä. Senaatintorilla talonpoikaismarssin otti vastaan Suomen valtiojohto ja armeijan johto. Kun lukee kunnittaisia talonpoikien nimiluetteloita marssijoista, niin niistä löytyy paljon tuttuja nimiä. Vaikka tuolloin oli jo nähtävissä LL:n liukumisia lain ulkopuolelle, niin varmasti isoin osa talonpojista oli liikkeellä puhtain mielin.

Olisiko Vihtori Kosolan johtama LL voinut antaa tuolloin taistelukäskyn? Olisiko sitä noudatettu? Maan hallitukseen vaikuttamiseen LL oli tuolloin jo onnistunut (mm. pääministeri vaihtui), tuolloin ei kuitenkaan vielä ollut tietoa, miten LL:n lisävaatimukset vaikuttaisivat maan johtoon.

3)     Kun lisävaatimukset eivät LL:n vaatimusten mukaisesti edenneet siirtyi sen toiminta laittomuuksien ja väkivallantekojen puolelle muilutuksineen, kyydityksineen ja jopa surmineen. Näistä olleet enteet jo ennen talonpoikaismarssia olivat aiheuttaneet Maalaisliiton erkaantumista LL:stä. Laittomuuksia ei voikaan puolustaa. Svinhufvudilainen linja oli oikea, mikä sitten ratkaisi maaliskuussa 1932 Mäntsälän kapinan ja LL:n kohtalon.

Kun lukee vuonna 1966 Arvo Salon Ylioppilasteatterille tekemän Lapualaisoopperan ja em. fasistit-kirjan 50 vuotta myöhemmältä ajalta, niin niiden antama kuva LL:stä on hyvin yksipuolinen: lapualaiset edustivat laittomuuksia ja väkivaltaa. Oopperassa mm. punaiset marssivat kauniisti edustaen rauhaa ja aseettomuutta, sen sijaan mustapaidat tanssivat hurjasti ja sotaisasti.

Teoksissa ei tuoda esille Neuvostoliiton vaikutusta, ei maan alla toiminutta SKP:tä eikä Stalinin valloituspolitiikkaa. Teosten viesti on, että kommunistit vietiin rajan taa (muilutettiin ja kyyditettiin), mutta ei kerrota sitä, mitä tuli Suomeen rajan takaa (kommunismipropagandaa). LL:n syntymisen merkittävä lähtökohta (ei ole vain Lapuan laissa kirjoitettu, vaan monissa vanhoissa tieteellisissä artikkeleissa) oli itärajan takaa tullut poliittinen kiihotus. Muun muassa Neuvostoliiton Helsingin lähetystön kaupallinen osasto ei varsinaisesti edistänyt kauppaa, vaan yhdessä vakoilutoimijoiden kanssa teki poliittista valloitustyötä.

Tämä Neuvostoliitosta johdettu Suomeen kohdistettu maanpetoksellinen toiminta sai ”lapualaaset” liikkeelle. He pelkäsivät Suomessa vallankumousta, olihan edellisestä kapinasta kulunut vasta kymmenisen vuotta. LL pelkäsi, että vapaussodassa saavutettu laillisuuden ja järjestyksen voitto oli vaarantumassa. Oliko uhka todellisen suuri vai ei, olisi varmaan edelleen tutkimuksen arvoinen.

Tutkimusta kaipaisi myös, oliko LL:llä ehkäisevä vaikutus Neuvostoliitosta levitetylle kommunismipropagandalle, muuttiko se itänaapurin taktiikkaa, jota se sitten yritti toteuttaa sotilaallisella voimalla talvisodassa.

Suomen laillisen yhteiskunta- ja oikeusjärjestyksen toimivuutta osoitti hyvin tasavallan suojeluslaki. Samalla lailla, jolla oli rajoitettu kommunistien poliittinen toiminta, rajoitettiin kaksi vuotta myöhemmin LL:n toiminta.

Ja vielä jo alussa mainittu loppuyhteenveto:

Tänä päivänä tiedämme paljon siitä, mitä tarkoitti, kun vietiin rajan taa, mutta paljon vähemmän tiedämme siitä, mitä tuli rajan takaa 1920-luvun lopussa ja 1930-luvun alussa.

Jouni Koskela
syntyperäinen pirkanmaalainen

*****

10.1.2021

Urjamedia jatkaa laadukkaiden historiakirjojen tekoa. ”Ettes suotta kapinoittis – Pentinkulman sota ja rauha”-kirjan pääkirjoittajana toimii Seppo Pirhonen joka on tehnyt kirjan yhteistyössä Ilkka Markkulan kanssa. 


Kun tätä teosta arvioin, niin arvostelun lukijan on hyvä muistaa lähtökohtana se, että olen vapaussotaperinteen aktiivi. Tekijät pahoittelevat, että kirja ilmestyy pari vuotta myöhässä eli se ei ehtinyt vuoden 1918 satavuotismuistelmiin. Se ilmestyi kuitenkin sopivasti syksyllä 2viime syksynä, kun ajankohtaista oli sata vuotta Väinö Linnan syntymästä.

Annan kirjalle heti kiitosmaininnan tästä: sivulla 268 todetaan: ”Vietettäessä 100-vuotismuistovuotta sisällissodasta hallitsevana tulkintana oli punainen näkökulma. Valtaosa julkaistuista kirjoista käsitteli asiaa siitä näkökulmasta. Korostetusti esillä oli uhriutumisen teema, kun sisällissotaa on katsottu lopusta käsin. Valkoinen puoli on nyt enemmän hiljaa.” Juuri näin! Tätä samaa olen todennut. Toki minä käytän sodasta nimeä vapaussota. ”…sotaa on katsottu lopusta käsin…” Tässä kirjassa ei ole tehty niin. Kirja antaa mahdollisimman tasapuolisen historiakuvauksen, minkälainen Suomi oli ennen vuotta 1918 ja vuonna 1918. Ja minkälainen oli Urjala.

Itse luin kirjaa paikallishistoriasta ulkopuolisena. Paikallinen lukija varmasti tarttuu henkilö- ja paikannimiin aivan eri lailla kuin minä.

Kirjan dokumenttiaineisto liitteineen on aivan mahtava. Arkistotyötä on tehty todella paljon. Kun tunnen paikallisia vain vähän, niin kiinnitin enemmän huomiota itse esitykseen. Paikalliset saattavat etsiä virheitä tai ”juoruja”. Tilastot eivät ala kuolleista ja ammutuista punaisista, vaan hengissä selvinneistä punaisista, pakko-otolla punakaartiin otetut on luetteloitu, sotaan osallistuneet valkoiset on luetteloitu, samoin suojeluskunnan jäsenet, vasta sitten tulevat sotatoimissa ja vankileireillä kuolleet.

Entä sitten teoksen yksi tärkeä sisältö eli vertailu Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan? Pentinkulman päivillä itsekin usein käyneenä oli tämä osio mitä mielenkiintoisin. Pirhonen ja Markkula todistavat hyvin, että romaani on romaani, mutta tietenkään se ei synny tyhjästä. Linna on käyttänyt paljon oikeita esikuvia, tapahtumia, paikkoja jne. Kuten jo ennenkin on todettu, niin Pohjantähden alla antaa historiallisesti väärän kuvan vuoden 1918 kapinasta. Se ei oikeasti ollut torpparikapina. Romaani antaa myös liioitellun kuvan porvareista ja lahtareista, punaisen terrorin teot huhtikuulta 1918 ovat romaanissa paljon vähäisempiä kuin mitä oli todellisuus noilla seuduilla. ”Mutta ilmasta ei kirjailija teostensa aineksia saa”, on Linna itse todennut.

Hämeenkyröläisjuurilta lähteneenä kiinnosti Urjalan punaisten rooli – niin oikeasti kuin romaanissa – Mannanmäen taisteluissa (Ikaalisten ja Kyröskosken taistelut). Noissa taisteluissa oli oikeasti urjalalalaisia punaisia. Romaanissa Pentinkulman plutoona aloitti siellä sotansa. Oikeina tietolähteinä Linnalla oli noista taisteluista punakaartista kaksi enoaan, Taavetti ja Pauli Nyman (molemmat selvisivät vuodesta 1918 hengissä). Mutta kuka oli Akseli Koskela noissa taisteluissa? Teoksen kirjoittajat toteavat: ”… esikuvaa ei taida Kyrösjärven jäiltä ja rannoilta löytyä.”

Ja lopuksi mielenkiintoinen Väinö Linnaa koskeva tieto. Sivulla 274 on kerrottu, että Linnan perheessä syntyi 10 lasta. Kansalliskirjailijamme Väinö Linna oli perheen kolmas Väinö. Kaksi muuta Väinöä olivat kuolleet pieninä. Siis Väinö III Linna. Saman nimen antaminen uudelleen oli perheissä usein tapana tuohon aikaan.

Vahva lukusuositus. Tarvitsee myös voimaa ja kestävyyttä, sillä teos on melkoinen tiiliskivi. Ja mitä tulee vielä sodan nimeen, niin siitä kirjoittajat aprikoivat: ”Aika näyttää, löytyykö joskus yhtenäinen käytäntö.”

Jouni Koskela, yhdistyksen hallituksen jäsen


Kirjan verkkosivustolle pääset tästä

******

Julkisin varoin on olemassa Työväenmuseon vapauden museo, mutta ei vapaussodan museota

20.1.2020

Viime syksynä kävin katsomassa Työväenmuseo Werstaan vapauden museo -näyttelyä Tampereella. Esitteen mukaan vapauden museo kertoo itsenäisyyden ajan historiasta tavallisen kansan, vapauden ja yhdessä rakennetun Suomen näkökulmasta. Esillä on runsaasti sota-aikojen historiaa.

Kun parin viime vuoden aikana sadan vuoden takaisia maamme tapahtumia on kuvattu melko yksipuolisesti kapinan aloittaneiden näkökulmasta, niin luulin näyttelyn sisällön olevan hyvin yksipuolinen. Sivumennen sanoen, mitä tulee punaisten tappioon, niin se oli kyllä heillekin kuitenkin voitto. Se, että kapina kukistui, oli myös työväestölle eduksi. Maltilla ja sovinnolla päästiin rakentamaan Suomea, ei vallankumouksella.

Vapauden museon sisältö ja sävy on demari-ay-liike -pohjainen, ei kommunistinen. Näyttely kertoo, että punakapina oli kapina eli vallankumous. Punainen terrori myönnetään, mutta näyttelyn inhimilliset tarinat kertovat vain punaisten kohtaamista kärsimyksistä. Vuoden 1918 sodan lopputuloskin myönnetään, mutta sille on annettu nimeksi valkoinen vapaus.

Näyttelyssä todetaan viime sotien jälkikuvauksesta, että taistellen saatu lopputulos oli onni, koska maa pelastui neuvostomiehityksen kauhuilta. Asevelidemarit ajattelivat isänmaallisesti. Kommunistit eivät näin ajatelleet.

Kannattaa käydä vapauden museon näyttely katsomassa riippumatta omasta ajattelukannasta. Näyttely jatkuu 6.1.2021 saakka.

Samalla haikein mielin ajattelee, että missä on se valtakunnallinen vapaussodan museo, missä esille pääsee laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta toimineiden näyttely. Kiitos monille pienille museoille ja näyttelyille, jotka oikeuden ja vapauden näkökulman ovat esille tuoneet pienemmissä puitteissa.

Jouni Koskela, yhdistyksen hallituksen jäsen